Tämä viikonloppu oli yksi niistä perhehetkistä, jotka saivat minut katsomaan yhtä aikaa sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Esikoiseni juhli IB-valmistujaisiaan. Hän sai opintonsa päätökseen toukokuussa ja on sittemmin aloittanut ympäristötieteiden opinnot Helsingin yliopistossa. Hänen nuorempi veljensä, joka valmistuu ensi vuonna, toimi juhlassa kukkaismarsalkkana, Flower Marshalina. Hän on puolestaan päättänyt hakea ensi keväänä Aalto-yliopistoon opiskelemaan insinööritieteitä.
Oli jotenkin erityistä nähdä heidät molemmat koulun lavalla, kumpikin eri kohdassa samaa koulutuspolkua.
Poikien ollessa pieniä olin monta vuotta kotona heidän kanssaan. Tulevien eläkelaskelmien näkökulmasta tämä ei ollut kovin viisas taloudellinen ratkaisu. Kaikista muista näkökulmista en kadu sitä hetkeäkään. Taloustieteilijät kutsuisivat sitä vaihtoehtoiskustannukseksi. Luovuin ansioista, eläkekertymästä ja urakehityksestä jonkin paljon vaikeammin mitattavan hyväksi: ajasta lasteni kanssa.
Nyt tuon sijoituksen tuotto alkaa näkyä melko selvästi. Mieheni ja minä pyrimme alusta pitäen kasvattamaan pojat niin, että kirjat, kulttuuri ja urheilu olivat luonnollinen osa arkea. Halusimme heidän oppivan myös, että hyvä käytös merkitsee vähintään yhtä paljon kuin onnistuminen, ja että elämään kannattaa suhtautua tietynlaisella "kyllä me pärjäämme ja osaamme" -asenteella.
Isovanhemmilla oli tässä tärkeä rooli, erityisesti poikien skotlantilaisilla isovanhemmilla, jotka pitivät huolen siitä, että kirjoja virtasi Aberdeenistä milloin Helsinkiin, milloin Tuusulaan, Prahaan ja Vantaalle. Lukeminen oli yksinkertaisesti osa sitä ilmapiiriä, jossa pojat kasvoivat, ei jotakin, mitä heille olisi pitänyt erikseen tyrkyttää.
He näyttävät omaksuneen tästä kaikesta enemmän kuin ehkä tuolloin osasimme odottaa.
Olen parhaillaan toimittamassa kirjaa, joka perustuu englanninkieliseen ruokablogiini The Enogastronomist. Sen nimeksi tulee The Foods That Our Boys Grew Up With eli Ruoat, joiden äärellä poikamme kasvoivat, ja aion teettää siitä painetun kappaleen kummallekin pojallemme. Juu ei, kirja ei tule myyntiin!
Kun aloitin suomen- ja englanninkieliset ruokablogini, luulin tallentavani reseptejä ja samalla puhuvani kotiruoan puolesta. Käytännössä tulin tallentaneeksi paljon muutakin.
Vuosien varrella kirjoituksista muodostui eräänlainen perhearkisto. Niihin tallentuivat ruoat, joita söimme kotona ja matkoilla, onnistuneet kokeilut ja muutamat vähemmän onnistuneet, juhlat, tavalliset arki-illat sekä reseptit, joista tuli perheen suosikkeja.
Ruoalla on omalaatuinen kyky säilyttää yhteys aikaan ja paikkaan
Resepti saattaa vaikuttaa pelkältä ainesosa- ja ohjeluettelolta, mutta voi kantaa mukanaan myös muuta tietoa. Se voi palauttaa mieleen tietyn kaupungin, asunnon, talon, vuodenajan, matkan tai tietyn perhe-elämän vaiheen.
Olin aina ajatellut, että blogista voisi joskus olla hyötyä pojille. Jossain vaiheessa he muuttaisivat pois kotoa ja haluaisivat ehkä valmistaa jotakin tuttua tai lapsuuden lempiruokaansa. Vuosien ajan tämä pysyi teoreettisena mahdollisuutena. Nyt se ei enää tunnu kovin teoreettiselta.
Ja vaikka blogi säilyy edelleen, pidän ajatuksesta koota reseptit konkreettisempaan muotoon. Kirja voi seistä keittiön hyllyllä, saada tahroja erilaisista roiskeista, täyttyä muistiinpanoista ja väliin työnnetyistä paperilapuista ja ehkä aikanaan löytää paikkansa jonkun toisen keittiöstä.
Niinpä kokoan nyt reseptejä oikein urakalla kirjan kansien väliin.
Tarkoituksena ei ole määrätä, miten poikien tulisi laittaa ruokaa tai mitä heidän pitäisi syödä. Se olisi koko ajatuksen vastaista. Reseptit muuttuvat kulkiessaan ihmiseltä toiselle. Ainesosia vaihdetaan, määriä säädetään, tekniikoita parannellaan ja joskus ohjeita jätetään kokonaan huomiotta.
Tärkeää on, että jonnekin jää merkintä siitä, mistä kaikki alkoi ja miten perheemme yhteinen ruokamatka meni.
Tässä mielessä The Enogastronomistista on tullut enemmän kuin ruokablogi. Se tallentaa sen, mitä pöydässämme oli samalla kun lapsemme kasvoivat taaperoista nuoriksi aikuisiksi.
Valokuva-albumi näyttää, miltä ihmiset näyttivät, mutta perheen reseptikokoelma voi muistuttaa siitä, miltä elämä maistui. Arvelen, että juuri tämä on yksi syy siihen, miksi reseptejä on perheissä aina siirretty sukupolvelta toiselle.
Ennen pitkää molemmilla pojilla on omat keittiönsä ja varsin vankat mielipiteet siitä, mitä niihin kuuluu. He löytävät uusia ruokia, uusia paikkoja ja uusia tapoja valmistaa ruokaa, niin kuin kuuluukin.
Mutta kaiken uuden rinnalla heillä on myös tallessa se ruoka, jonka äärellä he kasvoivat.
Kommentit
Lähetä kommentti